Kun Kawasaki vihjaili puolisen vuotta sitten uudesta supernakusta, oli mielessä vain yksi toive. Luoja, anna sen olla H2:n moottorilla varustettu nakupyörä. Yläkerta kuunteli ja nyt Z H2 on tosiasia.
Kawasakin mekaanisesti ahdettua tuhatkuutioista moottoria on tähän mennessä hyödynnetty H2, H2R ja H2 SX -malleissa. Nyt moottori istutetaan myös nakuversioon, mikä tuntuu samaan aikaan typerältä ja erinomaiselta idealta.
Nakupyörän resepti on jo pidempään ollut seuraava: otetaan supersport-pyörä, josta leivotaan nakumalli. Riisutaan katteet, muutetaan moottori paremmin keskialueella vääntäväksi ja pudotetaan huipputehoa 20-25%. Tuloksena on arkiajoon paremmin soveltuva, hieman pystymmällä ajoasennolla varustettu yleispyörä.
Kawasaki ei ole halunnut ryhtyä pudottamaan huipputehoa, sillä miksi nakupyörällä ajava ei haluaisi nautiskella koko tehoreservistä? Tottakai haluaa.
Itse asiassa Kawasaki on kääntänyt ajatuksen jopa päälaelleen, sillä Z H2 on esimerkiksi SX-malliin verrattuna pirusti rajumpi laite. Siinä missä H2 SX on leudompi matkapyörä, on Zeta suorastaan perverssi tehopakkaus. Huippuvääntö lymyilee nakumallissa 1000-kierrosta alempana, mikä selittää osaltaan eroa.
200 hv helppoa voimaa
Mutta ei pyörä silti ole samalla tavalla kulmikas ja raaka kuin vaikkapa samoista ostajista kilpaileva KTM 1290 SuperDuke R. Kawasakin ajatus on ollut luoda katuajoon mukava ja kummallisella tavalla mukava moottoripyörä.
Jos Z H2:n kaasu olisi rajoitettu 4500-5000 maksimikierrokseen, voisi sen periaatteessa antaa hieman kokemattomammallekin kuskille. Alakierroksilla puhuttelee voima ja vääntö, mutta pyörä ei lähde käsistä. Esimerkiksi Kotarissa tilanne on toinen. Mutta 5000 kierroksen jälkeen sitten alkaakin tapahtua. Ja paljon.
Kawasakin moottori on 1000-kuutioinen ja mekaanisesti ahdettu. Voimalukemat ovat 200 hv ja 137 Nm. Maksimivoima tulee tonttiin 11 000 kierroksessa ja väännöt 8500 kierroksessa. Tosin tuonne 11 000 kierroksen kohdalle ei todellakaan tarvitse voimaa odotella.
Moottori on jokaisella ajokerralla uusi positiivinen yllätys. Vaikka voimanlähdettä on vuosien varrella tullut kokeiltua monessa eri laitteessa, saa se joka kerta aikaan naurunpyrähdyksen. Tehoa nimittäin vain riittää ja riittää.
Mekaanisesti ahdettuja moottoripyöriä soisi olevan markkinoilla enemmänkin, sillä niiden avulla voimanlähteistä saadaan loihdittua tehokkaita, mutta helposti hallittavia. Kun ahtamattomasta moottorista halutaan raju voiman tunne, tapahtuu se tekemällä moottorinohjauksesta kulmikas tai kasvattamalla moottorin kokoa rajusti.
Ahtimella saadaan voimaa rutosti, mutta pehmeästi. Kawasakin kone käykin uskomattoman pehmeästi ja käytännössä vailla värinöitä. Äänimaailma on hiljainen, sillä kookkaan vaimentajan kautta ympäristöön pääsee hyvin vähän meteliä. Kawasakin toiminta-ajatus on siis päinvastainen kuin custom-pyöräpuolella, jossa mahdollisimman pienestä tehomäärästä pyritään saamaan ulos minimaalinen määrä tehoa.
Itse asiassa pakoääniä suurempi meteli syntyy ahtimen säksätyksestä silloin kun moottorijarru alkaa hidastamaan Kawasakin vauhtia. Ääni saa hymyn automaattisesti kasvoille.
Vakaata kyytiä
Erinomaisen moottorin lisäksi Z H2 on yksi vakaimmista nakumoottoripyöristä. Yksi syy saattaa piillä siinä, että painoa järkäleellä on 239 kiloa, mikä on 1000-kuutioiselle nakulle tätä nykyä melko reippaasti.
Painoa saisi toki olla parikymmentä kiloa vähemmän, mutta oikeastaan se ei Z H2:n tapauksessa juuri haittaa, ellei sillä olla ajamassa syheröistä moottorirataa. Siellä paino tuntuu, vaikka voima toki korjaakin tilannetta. Konetta ei tarvitse huudattaa punarajalle, sillä voimaa on millä tahansa kierrosluvulla.
Rauhallisuus on Z H2:n leimallinen piirre, niin kummalliselta kun ajatus tuntuukin. Kun voimaa on oikeasti paljon, ei sen käyttämiseksi tarvitse revitellä. Juuri tämä tekee Zetasta hienon pyörän arkikäyttöön.
Elektroniikka tarjoaa useamman ajotilan, mutta käytännössä yksi ajotila riittää. Sportilla kaasunvaste on mukavan helppo, mutta kuten todettu, voimaa piisaa. Rider-ajotilaa tarvitsee oikeastaan siihen jos haluaa tehdä komeita burniksia ilman luistonestoa.
Mutta voimapotentiaalia kyllä riittää tarvittaessa käytännössä rajattomasti. Koeajon aikana Kawasakin moottori ei lipsahtanut kertaakaan rajoittajalle, sillä nakuksi tällainen tehomäärä on niin törkeä, että sille ei vain ole sijaa. Eikä itse asiassa tarvettakaan. Voimaa on jokaisella vaihteella 9000 kierroksen kohdalla niin paljon, että uutta pykälää voi polkea huoletta sisään.
Mukava arkipyörä
Olen edelleen hämmästynyt siitä faktasta, että Z H2 on ehdottomasti yksi mukavimmista arkimoottoripyöristä. Sillä on mukava ajella mutkateitä, mutkitella ahtaissa paikoissa kaupungissa ja pienellä varauksella ajella pidempiä siirtymiä moottoritiellä. Myös radalla ajaminen on varmasti silkkaa nautintoa.
Yksi kysymysmerkin paikka Kawasakin supernakun kohdalla on muotoilu, johon silmä ei oikein meinaa tottua. Erityisesti etukate on kummallisesti sijoiteltu. Se näyttää olevan hieman liian alhaalla. Etuviistosta katsottuna etuvaloelementti näyttää Alien elokuvan örkiltä, joka on työntymässä läpi Sigourney Weaverin vatsapeitteestä.
Elävänä ulkonäkö ei ole niin iso ongelma kuin kuvista saattaa olettaa, sillä kokonaisuudessaan varsin uljaan näköinen möhkäle herättää kyllä kunnioitusta. Ja viimeistään ajolenkki vakuuttaa kuskin kertaheitolla siitä, että kyseessä on uskomattoman hieno moottoripyörä.
Kawasaki teki uudella Z H2:lla sen minkä Suzukin olisi pitänyt tehdä pari vuotta sitten ilmestyneellä Katanalla. Se on pyörä, jonka voimapotentiaali herättää kunnioitusta. Mutta tekee sen tavalla, joka ei ole pelottava, vaan sivistynyt ja mukava. Se on pyörä, joka ei rähise, mutta tarjoaa vetomiehillekin valtavan määrä kesytettävää.
Tuomas Rajala
Kehuja: loputon tehopotentiaali ja moottorin luonne, vakaa ajettavuus, helppo arkipyörä
Parantamisen varaa: erikoinen keulan muotoilu
