Honda VFR:n DTC-versio on prätkämaailmassa harvinaisuus ja suoraan sanoen outolintu. Pyöränä Hondan klassinen matkasport on tuttu, mutta kaksoiskytkimellisellä ”automaattilaatikolla” varustettu DCT-malli onkin sitten huomattavasti pelottavampi asia.
Kyseessä on siis tavalliseen VFR:ään pohjautuva automaattiversio. Kuusilovista vaihteistoa käytetään joko kokonaan elektroniikan hoitamana tai vaihteet napsutellaan sisään kytkinkahvan paikalla olevista napeista.
Vaihdot sujuvat nopeasti ja sulavasti, sillä kaksoiskytkimellisessä laatikossa on DSG-vaihteistojen tapaan kaksi kytkintä. Niistä toinen ohjaa parillisia ja toinen parittomia vaihteita. Toiminta on hyvin pitkälle vastaavaa kuin automaailman parhaissa automaattivaihteistoissa.
Käsi hamuaa kytkintä
Ensimetrit VFR:llä ovat järkytys, sillä käsi kauhoo poissa olevaa kytkinkahvaa. Tottuminen vie oman aikansa, eikä tekniikan kanssa pääse sinuiksi vartin mittaisella koeajolla. Muutaman tunnin kokemuksen jälkeen laatikon helppous ja kytkimen puute alkavat voittaa puolelleen.
”Automaattiloota” sopii VFR:n kaltaiseen matkasportiin erinomaisesti. Koko kierrosalueella tasaisesti vetävä V4-moottori on kuin luotu sulavan letkeää menoon, eikä vaihteiden vaihtamisen perään jaksa haikailla alkujärkytyksen jälkeen.
Hondan 1200-kuutioinen mylly tuottaa 172 hevosvoimaa ja vääntää 129 Nm:n edestä. Huippuvääntö saavutetaan 8750 kierroksen kohdalla, joten mistään supersportin voimanlähteestä ei ole kyse. Se on hyvä asia, sillä matkapyörän ohjaimissa arvostetaan juuri laajaa vääntöaluetta.
Mutta järeästä voimantuotosta ei silti tarvitse tinkiä, sillä VFR jää esimerkiksi CBR1000RR Firebladen teholukemalle vain 10 hepan verran. Ja sen huomaa myös ajossa. DCT-mallinen VFR kerää automaattilootansa turvin moottoritievauhdit todella rivakasti.
Hiljaiseksi suitsitut pakoäänet korostavat varkain tapahtuvaa vauhdin nousua, sillä Honda parkaisee ääntä vasta yläkierroksilla. Eikä äänimaailma silloinkaan päätä huimaa, vaan kyseessä on herraskaisen raketti.
Parhaimmillaan sport-asennolla
Parhaimmillaan VFR on ehdottomasti vaihteiston sport-asennolla, jolloin kuski voi kääntää tupen nurin ja antaa pyörän hoitaa vaihteiden vekslaamisen. Voima tulee takapyörälle häkellyttävän tasaisesti ja ruttua riittää koko kierrosalueella.
Sport-asennossa elektroniikka pitää kierrokset normaalia ajotilaa korkeammalla ja siksi se soveltuu nimensä mukaisesti urheilullisempaan ajoon. Halutessaan pykälää voi toki vaihtaa isommalle tai pienemmälle vasemman puoleisen kahvan nappia painamalla.
Normaalissa ajotilassa suurempi pykälä heitetään sisään heti kun se on väännön puolesta mahdollista. Isompaa suolletaankin tupaan jo 2500 kierroksen paikkeilla, sillä kone omaa murean vääntömomentin hyvin alhaisella kierroslukemalla.
Normaaliasetuksella pienemmän pykälän tupaan saaminen vaatii reipasta kahvan kääntämistä, sillä laatikko ei reagoi pieneen kaasun liikkeeseen. Homman voi toki hoitaa painamalla napista paria pykälää pienempää, jolloin ohitukset sujuvat paremmin.
Uusi ajotyyli haltuun
Toinen vaihtoehto on käyttää laatikkoa hetkellisesti sport-asennossa, mutta jatkuva ajotilan vekslaaminen on sekin rasittavaa. Paria pykälää pienemmän vaihteen napsauttaminen sisään napista kuitenkin ratkaisee ongelman.
DCT-mallilla ajaminen vaatii hieman uudenlaisen ajotavan opettelua, mutta kun jujusta saa kiinni, ei kytkimen puristelua tule ikävä. Parikymmentä vuotta moottoripyöräilyä aktiivisesti harrastaneena en keksi itse vaihtamiselle kovinkaan montaa järkevää perustetta.
Mutta ei VFR:n hyvyys perustu pelkästään erinomaiseen moottoriin ja vaihteistoon. Ne on nimittäin kiinnitetty erinomaiseen runkoon ja alustaan. VFR:n jousitus on tehdasasetuksilla selkeästi mukavuuspainotteinen, mikä on hyvä asia ajomukavuuden kannalta.
Mutta vaikka jousitus onkin mukava, ei se tarkoita sitä, ettei se reagoisi hyvin alustan epätasaisuuksiin. Vaikka se ei olekaan aktiivinen, hoitaa se hommansa mallikkaasti.
Sportin ja matkapyörän välimaastosta
Ajoasento on jotain matkapyörän sportin välimaastosta. Ohjaimissa nojataan kohtuullisen voimakkaasti käsien varaan ja matka-ajoa silmällä pitäen asento ei ole rennoimmasta päästä. Moottoritievauhdeissa tuuli kuitenkin ottaa ison osan painoa käsien varasta pois.
Honda VFR:n ulkonäön kulmakivinä toimivat siro peräkate, yksipuoleinen takaswingi ja etukate, joka on sport touring-luokassa kohtuullisen siro ilmestys. VFR näyttää sporttiselta sekä laukkusarjalla että ilman.
Vallankumouksellisen vaihteiston lisäksi VFR ei tarjoa matkasport-luokkaan kovin radikaaleja ratkaisuja, sillä tekniikaltaan se on varsin perinteinen. Yksi puute on ehdottomasti vakionopeudensäätimen puuttuminen, joka lisäisi pitkien matkojen ajomukavuutta huomattavasti ja sopisi automaattilootan kanssa saumattomasti yhteen.
VFR1200F DCT on pätevä ja tehokas matkasport, jonka kanssa ei varmasti jää jalkoihin edes moottoriradalla. Ja koska kytkintä ei tarvitse hämmentää, on sen kanssa kaupunkien keskustoissa ajaminen silkkaa nautintoa.
Tuomas Rajala
Kehuja: vaihteiston toiminta, moottorin luonne, mukava alusta, toimiva ulkonäkö
Parantamisen varaa: vakionopeudensäätimen puuttuminen
