Taustaa…
Monster on jo miltei legendaksi muodostunut mallinimi, ja koeajossa ollut malli edustaa Monster-perheen huippua. S4 eroaa tavallisesta 900-Monsterista melkoisesti neliventtiilitekniikoineen ja nestejäähdytyksineen.
Kylmät tyypit…
Vierestä katsoen Monsteri on kompaktin ja aggressiivisen oloinen, rungon erikoinen rakenne näkyy selvästi ja moottori on kauniisti esillä. Kaksi ylös vedettyä Termignonin hiilikuituvaimenninta kruunaa kokonaisuuden, takaa katsottuna näkymä on melko lailla cool… Satulaan istuttuani kaikki on kohdallaan. Ajoasento on ryhdikäs, lievästi urheilullisen etukenoinen, jalat asettuvat luontevasti tapeille eikä hallintalaitteita tarvitse sen koommin etsiä, kaikki on paikallaan.
Liikkeelle…
Ns. turvajärjestelyt on viety äärimmilleen, startti ei pyöri kierrostakaan ennen kuin seisontatuki on nostettu ylös, kone lämmitetään siis satulassa istuen. Tämän selvittyä uusi painallus, ja ensimmäinen yllätys on valmis. Vaikka V-twinejä on tullut jonkin verran ajettua, ei silti voi jälleen kerran olla ihmettelemättä moottoripyörien voimanlähteinä käytettyjen myllyjen erilaisuutta. Yhtäläisyydet Monsterin ja vaikkapa japanilaisten nelisylinteristen 600 cc:n koneiden välillä rajoittuvat käytettyyn polttoaineeseen. Kun vakion kuusisatasen käynnistää kypärä päässä, joutuu melkeinpä käyttämään kierroksia todetakseen koneen käyvän. Monsterin satulassa ei tarvitse. 1000 kierroksen molemmin puolin vaelteleva tyhjäkäynti, harvaiskuinen matala jytinä ja persuksiin kantautuva tärinä osoittavat, että pannuhuoneessa ollaan hereillä. Kytkin pohjaan, ykkönen selkeän klonk-kuittauksen saattelemana pesään ja liikkeelle.
Twinit vääntävät perinteisesti miehekkäästi, mutta yli 7000 kierroksessa majaileva vääntöhuippu huolehtii siitä, ettei ihan tyhjäkäynnillä kannata valoista lähteä. Alakierroksilla tuppia väännettäessä menoa säestää huomattava tutina, joka saa tottumattoman helposti hakemaan pienempää pykälää. Polttoaineensyöttö toimii täsmällisesti, osin jopa äkäisesti. Tämä seikka yhdistettynä vaikkapa mukulakivikatuun tekee ajosta varsinkin kahdella alimmalla pykälällä helposti nykivän oloista, tämä lienee tosin tottumuskysymys. Vaikka Monsteri ei kaupungissa olekaan helpoin paimennettava, saattaa menoa säestävä äänimaailma pienet puutteet nopeasti unholaan. Kahvan käännön kuulee jokainen jalankulkija parin korttelin säteellä. Vedätettäessä jytinä kulkeutuu tärykalvojen ja kuten todettu takamuksen kautta aina selkäytimeen saakka, moottorijarrutuksen aikana ääni muuttuu vaativaksi kurnuttamiseksi. Monsteri ei pyydä olemassaoloaan anteeksi. Narsistisimmankin kuskin halut tyydyttyvät, huomioarvo on taattu kun Ducatia käskyttää menemään kerrostalojen välissä. Ja vaikka lainapyörää ei kovin rankasti tohdi käskeä niin sanottakoon, että etupyörä nousee kyllä. Suht´ herkästi.
Ja jo hymyilyttää. Monsterin kompaktius ei ole silkkaa visuaalista harhaa, pyörä taittuu mutkiin kiitettävän herkästi. Lyhyehkö akseliväli ei silti ilmene levottomuutena, sekä tiukat että vauhdikkaat mutkat tuntuvat makeilta. Kun kierrokset muistaa pitää yli 4000 tuhannen, lähtee S4 äkäisesti mutkista ulos ja rajoitin tulee vastaan yllättävänkin nopeasti. Näihin olosuhteisiin päästyä koeajon loppu lähestyy aivan turhan vauhdikkaasti.
Mitä jäi käteen?
Monster S4:ssä kiteytyvät kaikki ne rähinäpyörän elementit, jotka löytyivät Bol d'Or´n ympäristössä 80-90 –luvun taitteessa kiitäneistä katteista riisutuista pyöristä, streetfightereiden ”ensipainoksista”. Pyörässä on vahva luonne, ja voisi kuvitella, ettei tähän pyörään päädytä teknisten yksityiskohtien tai käyttöominaisuuksien vuoksi. Jytinä, ulkonäkö ja vääntö puhuttelevat ketä hyvänsä. Se, että markkinoilta löytyy mukavampia pyöriä, suorituskykyisempiä pyöriä tai monikäyttöisempiä pyöriä, ei Monsterin omistajan kypärän sisällä paljoa paina. Se tunne, se tunne.
