Taustaa...
Super Duken koeajon jälkeen tarjoutui tilaisuus tarttua saman valmistajan Supermoton sarviin. Näiden kahden asettaminen rinnakkain tuntui mielenkiintoiselta, samalla haastavalta. Haastavalta siksi, että on melko vaikeaa tehdä Supermotosta perinteinen koeajo. Pyörää on lähestyttävä eri näkövinkkelistä kuin "perinteisiä" moottoripyöriä, siihen on yritettävä suhtautua tietyllä tapaa vapaamielisemmin kuin Toureriin, Customiin tai Streettiin.
Kylmät tyypit...
Katuvarusteltu enduro / crossi, siinä se. Kevyt, korkea, yksinkertainen Rakenne tähtää äärimmäiseen kestävyyteen rajussakin ajossa, kaikki ylimääräinen on karsittu. Mittaristoa ei tarvitse kuvailla, koska sitä ei ole. Ulkonäkö on rujo. Kankeimmalla äijällä satulaan kapuaminen saattaa tuottaa pulmia, satula on Duken vastaavaakin yli viisi senttiä korkeammalla. Jo pelkästään satulassa istuttaessa käy ilmi pyörän laihdutettu rakenne, paino kieppuu puolessatoistasadassa kilossa.
Liikkeelle...
Napin painallus sykähdyttää, avarasta hormista kiirii todella jykevä pauke. Fysiikan laitkin jo sanovat, että 640-kuutioinen yksimukinen kone ei järin tasaisesti kehrää. Se jytisee tavalla, joka saa naapurin tädin aamuvellit tippumaan väärään kurkkuun. Hallintalaitteet toimivat ihan ok, vaihdevipu sattui olemaan minulle väärässä asennossa, jalkaterää joutui taivuttamaan luonnottoman ylös pienempää pykälää haettaessa. Ajo on taajamassa helppoa, kone vetää väkevästi alhaalta, korkealla majaileva painopiste ei haittaa massan ollessa niin pieni. Pieniä, turhia pyrähdyksiä tuli haettua koko ajan ihan vaan järisyttävän soundimaailman takia. Tärinä on asiaankuuluvaa, silti läpitunkevaa. Jalkapohjia kihelmöi jatkuvasti, puolentoista tunnin jälkeen pientä puutumista oli havaittavissa vähän siellä sun täällä, nivusia myöten. Vääntävän padan lisäksi ensihuomiot kiinnittyivät etujousituksen toimintaan. Pitkät joustovarat yhdistettynä melko löysään esijännitykseen saavat aikaan sen, että Supermoto niiaa syvään jarrutuksissa. Kahvan tuntuma on kuitenkin hyvä. Todettakoon vielä, että takajarru on parhaimpia kokeilemiani, sille on oikeasti käyttöäkin.
Lapinkylän mutkateillä oli onneksi vain vartin siirtymä, sitten päästiin asiaan. Aluksi mutkiin tuli jarrutettua lapsellisen paljon. Vähän ajan kuluttua puseroon hiipi kuitenkin jopa hiukan vaarallinen tunne siitä, että tällä fillarilla mutkiin ei yksinkertaisesti voi ajaa liian lujaa. Kotari taittuu ajatuksen voimalla tiukkaan kanttiin. Kevyttä pyörää voi paiskoa mutkaan puolihuolimattomasti, kertaakaan ajolinja ei pyrkinyt leveäksi. Alle satasen nopeuksissa myllyn voimavarat riittävät hyvin, lujempaa ei tee mieli ajaakaan. Paluumatkalla oli vedettävä maantietä ja moottoritietä parikymmentä minuuttia. Sanomattakin lienee selvää, ettei LC4 siinä ympäristössä esiinny edukseen. Ei sen toisaalta tarvitsekaan. Kotari ei missään suhteessa ole kulkuneuvo, se on hauskanpitoväline. Toki sillä taajamapainotteiset duunimatkat vetelee, pääasiassa sillä lähdetään räppäilemään.
Jälkilöylyt...
Jos kylmiä faktoja latoo pöytään, saa Kotari ruusuja padasta, jarruista ja ketteryydestä - juuri niistä asioista, joihin tässä pyörässä on panostettu. Jotta tähän pyörään päätyy, on näiden asioiden painettava vaakakupissa paljon. Tärinä ja täydellinen mukavuuden puute - Supermotoa havittelevalle nämä piirteet ovat täysin yhdentekeviä.
tommi@nettimoto.com
