Muistan ensimmäisen kohtaamiseni Diavelin kanssa edelleen. Oli kesä 2012 ja pari vuotta aiemmin ilmestynyt powercruiser oli jo vakuuttanut asemansa muskelimarkkinoilla. Kokemus oli rakkautta ensihetkiltä.
Diavel on edelleen Ducati-malliston äpärälapsi. Kun muu mallisto henkii linjakasta ja siroa tyylikkyyttä, on Diavel aivan toista maata: järkälemäinen muskelipyörä, jonka ulkokuori muistuttaa Alien-elokuvien örkin ja koppakuoriaisen sekoitusta. Se on samaan aikaan susiruma ja huikaisevan kaunis. Yksi asia on kuitenkin Diavelin kanssa selvää. Se ei jätä ketään kylmäksi.
Kun muhkea V2-moottori herätetään tulille, on selvää, että käsissä on pyörä, jonka kanssa ei pelleillä. Pakoäänet ovat muhkeat jopa vakioputkistolla. Isokokoinen V2 jyskyttää persoonallisesti, eikä se juuri muistuta muiden valmistajien V-koneiden äänimaailmaa.
Moottorin ja vaihteiston toiminta on karkeaa. Pykälät kolahtavat paikalleen miehekkään kolahduksen saattelemana ja moottori kuulostaa siltä kuin sen sisuksissa tapahtuisi jotain pahaa. Juuri niin kuin nimi velvoittaa. Diavel on itse piru.
Lisää kuutioita, mutta vähemmän voimaa
Diavelin voimanlähteenä toimii tätä nykyä 1260-kuutioinen V2-mylly, jonka kuutiokoko on kasvanut muutamalla kymmenellä kuutiolla. Yleensä kehitys menee niin, että lisäkuutiot tuovat mukanaan reippaasti lisätehoa, mutta ei Ducatin kohdalla.
Kehitys on tehomielessä mennyt takapakkia. Edellinen Diavel-malli kehitti 162 hevosvoimaa ja 130 Nm. Nykyiset lukemat ovat 159 hv ja 129 Nm. Huipputeho saavutetaan entistä korkeammalla kierrosluvulla, mutta vääntö puolestaan alempana.
Tehoeroa ei luonnollisesti huomaa, sillä se on marginaalinen. Ja niin uusi kuin vanha moottori ovat hämmentävän tehokkaita tapauksia. Uusi moottori on kuitenkin päivittynyt DVT:ksi, eli se hyödyntää muuttuvaa venttiiliajoitusta. Uusi pata vääntää hyvin niin alhaalla kuin ylhäälläkin ja hyvä vetoalue alkaa 3000 kierroksen pinnasta.
Kun suhteellisen kevyessä pyörässä on lähes 160 hevosvoimaa, niin kulkua kyllä riittää. Diavel repäisee rajusti muutamalla ensimmäisellä vaihteella, eikä keulan hyppääminen kohti taivasta ole kovin kummoinen operaatio. Se tapahtuu kolmella ensimmäisellä vaihteella pelkästä kaasusta.
Onni on säädettävät moottorikartat
Diavel on niitä moottoripyöriä, joiden kohdalla säädettävistä moottorikartoista on ihan konkreettista hyötyä. Sport-asetuksella Ducati on rietas ja röyhkeä. Kokemattomissa käsissä sillä saattaa tapahtua pahoja asioita.
Paremmin normaaliajossa toimivatkin touring ja urban, joista kaikkein lempein moodi on urban. Kaasunvaste on pehmeämpi ja huipputehosta nipistetään hieman pois. Se on kaupunkiolosuhteissa hyvä asia, sillä sport-asennossa kyyti on kulmikasta. Ei tosin sillä tavalla kuin aiemmissa kehitysversioissa.
Elektroniikkaa on reippaasti ja pyörää voi säätää luistoneston, moottoriohjauksen ja ABS:ien osalta. Siitä löytyy myös launch control, jonka avulla karmaisevan suorituskyvyn saa hyödynnettyä täydessä kiihdytyksessä.
Raakalaismaisen moottorin tueksi Ducati on veistellyt uusiksi pyörän rungon. Se on tehnyt ajettavuudelle hyvää, vaikka aiemmat Diavel-mallit ovat nekin hyviä ajettavia. Uudesta pirulaisesta on tarjolla kaksi versioita, joista paremmin varusteltu 1260 S. S-mallissa on vakiona erinomainen Öhlins-alusta, joka on luonnollisesti täysin säädettävä. Alusta on jämäkkä ja sopii hyvin supertehokkaan muskelin kanssa yhteen.
Diavel on eittämättä nopea pyörä suorilla, mutta suurin yllätys odottaa mutkateillä. Vaikka takarengas on läski (240 mm), ja ulkokuori möhkömäinen, on Ducati rivakka, ketterä ja helppo pyörä mutkateillä. Oikeastaan ainoa mihin valtaisa takarengas vaikuttaa, on silloin kun pyörää kallistellaan äärirajoille. Profiilin ollessa matala, pitää pyörää painaa kohti mutkan sisälaitaa.
Ducatin ohjaimissa syntyy helposti hieman valheellinenkin turvallisuuden tunne mutkatiellä, sillä isokokoinen pyörä etenee kuin juna. Samaan aikaan se on valtaisan ketterä pyörä, jota paiskoo ilokseen puolelta toiselle. Vauhti kasvaa helposti korkeaksi.
Hyvä myös kaupungissa
Mutkateiden lisäksi Diavel on hyvä kaupunkipyörä, sillä se on koostaan huolimatta ketterä. Maskuliinisella ja näyttävällä powercruiserilla on mukava ajella ja herättää muissa liikkujissa pelonsekaista kunnioitusta. Myös työmatka muuttuu Ducatin avulla iloiseksi tapahtumaksi.
Ajoasennoltaan Diavel on jotain customin ja nakupyörän välimaastosta. Se on pysty, mutta paino on silti hieman enemmän takana kuin keskellä. Asentoon tottumattomalle hanuri puutuu nopeasti, mutta ei Ducati varsinainen matkapyörä olekaan.
Matka-ajolle on kuitenkin olemassa edellytykset, sillä pyörästä löytyy vakionopeudensäädin. Se toimii todella sulavasti ja se antaa jopa vaihtaa pykälää suuremmalle ilman että hyppää pois päältä. Hieno yksityiskohta on myös se, että vakionopeudensäätimen napit hohtavat pirullista punaista.
Mittaristo on pieni, mutta informaatiota löytyy reilusti. Se kelluu ohjaustangon ympärillä erillisenä elementtinä ja ainakin koeajolaitteessa se heilahtelee kummallisesti. Se jää kummallisesti vinoon, mikä on harmiton, mutta kiusallinen vaiva.
Diavelin kilpailijat löytyvät tällä haavaa Yamaha V-Maxista ja perinteisten amerikkalaisvalmistajien tehokkaimmista malleista. Yksi haastaja on toki myös Triumphin uusi Rocket 3, joka saapuu markkinoille ensi vuoden aikana. Trumppa ei tosin tule uutena versionakaan olemaan kovin ketterä mutkapyörä, vaan enemmänkin suorien teiden ritari.
Ducati Diavelin suurin haaste liittyy hintaan. Etenkin S-malli on myös hintalapultaan järkälemäinen: 31 890€. Perusmallikaan ei ole sieltä edukkaimmasta päästä, sillä se kustantaa 27 460€.
Tuomas Rajala
Kehuja: raju suorituskyky, persoonallinen muskelipyörä, ketteryys mutkatiellä
Parantamisen varaa: röyhkeä hinta
