Ilman lämpötila + 29°, lämpötila kypärän varmasti tuplat. Punainen lippu heilahtaa edestä pois, baana on auki. Pari tuntia myöhemmin konetta, renkaita ja päätä jäähdytellessä on aikaa miettiä, että kannattiko?
Vaikka pyörän päällä ajettujen kilometrien määrä on toisella sadallatuhannella, ei siis aiemmin moottoriradalle ole tullut lähdettyä. Osin aikataulujen takia, osin täysin väärien mielikuvien myötä. Kuvittelin varikon olevan täynnä pelkkiä tonnisia Hi-Sporteja, renkaat rakkuloilla ja jalkatapit naarmuilla. Kuskien polvipalojen kuvittelin olevan loppuun kuluneita, joko niitä on kulutettu polvi maassa tai vaihtoehtoisesti katu-uskottavuuden saavuttamiseksi autotallissa viilalla… No, mielikuvat osoittautuivat täysin vääriksi, hyvä näin. Kisa on eri asia kuin Touring Finlandia MK:n järjestämä ajoharjoittelutilaisuus.
Ennen ajoa lyhdyt, vilkut ja peilit saivat teippikuorrutuksen. Osin siksi, ettei radalle jää romua, osin siksi, ettei peileistä ole tarkoitus nähdä mitään. Jotkut suosittelevat nopeusmittarinkin teippaamista umpeen, jotta päätavoitteeksi ei muodostu takasuoran nopeusennätyksen saattaminen romukoppaan. Varttia ennen ajon alkua kuljettajien kokoukseen.
Nopea ryhmä veti ensimmäisen stintin, aika rauhassa kovemmatkin tykit näyttivät vetävän. Ei siellä madeltu, ei tosin missään high-slidessakaan tykitetty menemään. Siitä huolimatta testeosteronit alkoivat jyllätä rookien suonissa – kohta tonne pääsee itse. Tosin edelleen kuvittelin ohittelevien suhinan käyvän sekä oikealta että vasemmalta.
Puoli tuntia ajettuaan nopea ryhmä tuli varikolle ja me muut ryhmityimme portille. Ensimmäiset kierrokset vedeltiin kouluttajan perässä, sitten pikkuhiljaa kiristämään vauhtia. Olen joskus oikeasti kuvitellut osaavani ajaa prätkällä sanottakoon vaikka hyvin. Kadulla tämä voi pitää paikkansa, radalla tilanne on totaalisesti toinen. Aivan totaalisesti. Ensimmäisen session aikana ajolinjat olivat mitä olivat, nopeissa mutkissa ei oikein uskaltanut painaa ja jotenkin koko meno oli hiukan kulmikkaan oloista. Hanuria ei aluksi tullut juuri siirreltyä, kantattua sen verran kuin pokka antoi periksi. Oli miten oli, setin lopuksi renkaat olivat kuitenkin saaneet kyytiä reunoille asti, pientä sulamistakin oli havaittavissa. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana kypärän sisälläkin oli kunnon hiki, ei siis kosteaa vaan oikeasti märkää. Vähäksi aikaa pilttuuseen, vettä pakkiin ja taas baanalle. Toinen puolituntinen sujui selkästi jouhevammin, jollain tavalla linjoista tuli sujuvampia eikä kesken kaarteen tarvinnut kovin usein linjaa korjailla. Ajo tuntui vaivattomammalta kaikin puolin. Eipä meno mitään vallatonta tykitystä ollut mutta ärsyttävät elementit vähenivät hiukan. Ajon jälkeen fiilis oli mahtava, seuraavaksi taitaa olla vuorossa kunnon rata-ajokurssi. Pian.
Allekirjoittaneen on tietysti turha lähteä ketään perehdyttämään rata-ajon saloihin, mutta muutamat itse tekemäni virheet jäivät selkeästi mieleen: Varsinkin aluksi katsetta tuli pidettyä aivan turhan lähellä omaa pyörää. Turha siinä on asvaltin nystyröitä laskeskella. Paino reilusti sisälle, pyörä kantille ja katse tarpeeksi kauas, siinä ensimmäisen puolituntisen opit. Koko ajan kävi ilmi myös se, ettei varsinkaan nopeissa mutkissa tullut käytettyä radan leveyttä hyväksi kovin onnistuneesti. Turhaan tuli jätettyä kanttareihin nähden kunnon pientareet, mies taisi yksinkertaisesti jänistää.
Rata-ajoa, varsinkin hiukan ohjattua sellaista on todella helppo suositella kaikille. Maksaa ajovuoro tai kurssi mitä hyvänsä, on hyöty kuitenkin kiistaton. Vaikka nopeudet yleisillä teillä paljon alhaisempia ovatkin, voi radalla opittuja asioita soveltaa kaikkeen ajamiseen. Hyvä tapa pienentää henkivakuutusrahan lunastamisen riskiä.
Sanottakoon vielä loppuun yksi selväksi käynyt asia. Jos radalla ei nopeutensa puolesta pärjää, on turha ruveta pyöräänsä haukkumaan. Radalla kierteli nopeassakin ryhmässä muutama ikämiessarjassa painiva Bemari. Kuutioita taisi olla 650 – 800 eivätkä kuskitkaan olleet mitään poikasia, harmaa parta lepatteli avokypärän liepeillä. Herrojen ajo oli totaalisen vaivattoman näköistä ja vauhti sellaista, että olisivat halutessaan luultavasti kyykyttäneet kenet hyvänsä radalla olijan. Siinä saivat R1:t ja Gixxerit pistää parastaan. Eikä silti tainnut riittää.
tommi@nettimoto.com
