Hilse fra Norge!
Lukuisat kertomukset ja tarinat, toinen toistaan hienommat, kehottavat motoristeja suuntaamaan ajokkinsa Norjaan – on jopa sanottu, että jos yhden ainoan kerran elämässään prätkällä ajaa, tulisi tämä tehdä juuri vuonoja kierrellen. Piti kesällä itse käydä tarkastamassa.
Reissuun lähti kaksi nakufillaria ja aikaa oli käytettävissä viikko. Päivää kohden kilometrejä suunniteltiin kerääntyvän noin 500, mikä mahdollistaisi spontaanit stopit mielen mukaan. Tavoitteeksi asetettiin Jäämeren rannalta löytyvä Altan kaupunki ja varsinkin sinne johtavat tiet Norjan puolella. Takalaukkuun kuteet ja tankkilaukkuun muut romppeet, tankin pintaan kontaktimuovi naarmuja vastaan. Ketjut rasvaan, ensimmäinen tankkaus Suomenojalla ja matkaan.
Etelässä...
Valtaväyliä päätettiin etelämmässä välttää, ensimmäisenä päivänä vedettiin aikamoinen ketunlenkki Porvoon, Myrskylän, Sysmän, Luhangan ja Korpilahden kautta Himokselle. Keli oli helteinen, mutkapätkät hienoja ja järvi-Suomi kauneimmillaan. Ei paha lähtö alkuunkaan. Sapuskat Essolla, hyvät unet hotellissa ja pohjoiseen.
Ouluun matkatessamme kävi ilmi Suomen kolmi- ja nelinumeroisten teiden osittain luokaton kunto. Uraa, routapattia ja halkeamia oli kotitarpeiksi. Samin Speed Triplen alusta oli säädetty mahdollisimman pehmeäksi, silti tyrä rytkyi aika ajoin aika kuin mikroautolla Espan mukulakivillä. Sääli sinänsä, mutkien ja mäkien osalta puitteet olisivat kohdallaan. Viimeinen siivu suhattiin nelostietä, Oulun torinrannassa muutama puhelinsoitto majoitusliikkeisiin ja syömään. Kilometrejä kertyi edelleen maltillisesti, viitisensataa, mutta aikataulussa oltiin.
Lapin ihmeitä
Torniosta pohjoiseen pääsi jo hiukan hämmästelemään. Tornionjokea myötäilevä tie on maisemiltaan hieno. Ruotsin puolelle näkee usein täysin esteettä, rantatörmällä näkee niin kalastajia kuin vauraan oloisia talojakin. Tie sinänsä ei lauluihin anna aihetta mutta pällisteltävää etelän miehelle riittää. Sapuskat vedettiin grillissä, joka maisemiltaan lienee Suomen hienoimpia, kuohuvan kosken äärellä. Kolarissa satoi ensimmäisen kerran, keli oli muutenkin viilentynyt pitkälti toistakymmentä astetta etelän lukemista. Tapaamamme motoristit sanoivat rakeiden pommittaneen kypärää Norjan puolella… Sillä lailla. Muoniosta löytyi rantamökki, kaupasta haettiin roiskeläppäpitsoja ja muuta fiksua illaksi ja aamuksi. Miehille kuuluvat miehen eväät. Keli oli lähdöstä viilentynyt sellaiset 15 astetta, nipin napin oltiin kymmenen plusasteen puolella. Motoristikollega toisensa jälkeen varoitteli ja päivitteli lähes arktisia oloja, ”Saa**na, että siellä on kylmä!” Vai niin - hirveällä uholla pohjoiseen!
Tutinaa...
Aamulla ylös, kuningaseväät napaan ja paikallisen pitkäripaisen ravitsemusliikkeen kautta liikkeelle. Keli ei juuri lämmennyt, jylhät maisemat sen sijaan lämmittivät. Käsivarteen johtava tie ei kuulune hallituksen ykkösprioriteetteihin, aika radikaaleja laajoja ja syviä heittoja on tuon tuosta. Eipä tuo haitannut, Ruotsin puolella näkyivät jo ensimmäiset lumipeitteiset huiput. Paikat melko tönkköinä saavutettiin Kilpisjärvi ja Suomen maanteiden korkein kohta, rapiat 500 metriä merenpinnan yläpuolella. Soitto ensimmäiseen numeroon tuotti tuloksen, hotelli Kilpis tarjoaa motoristille kohtuuhintaan huoneen ja aamiaisen lisäksi rantasaunan, pyörälle lukitun tallin ja pesupaikan. Tarvittaessa onnistuu jopa perushuolto ja esimerkiksi renkaanvaihto. Elohopea kipusi iloisesti aina kuuteen asteeseen, ja me kun luulimme, että täällä olisi kylmä… Sen verran tuo lämpötila meitä tissiposkia hytisytti, että Norjan puolella päätettiin vetää pelkkä lenkki, illaksi takaisin. Hotellin mp-opas antoi vinkit hyvistä reiteistä, joten lisäkerrasto ylle, tankki täyteen ja matkaan.
Kyllä kannatti. Ensikertalaista hätkähdytti se, että maisemat muuttuvat rajanylityksen jälkeen kuin veitsellä leikaten. Suomen puolen pyöreät ja hiotun oloiset tunturit muuttuvat teräväpiirteisiksi vuorenseinämiksi, joita pitkin sulaneiden lumimassojen aikaansaamat purot virtaavat valtoimenaan alas. Joenuomassa on mökkejä, eipä heti hienompaa paikkaa vapaa-ajanasunnolle tule mieleen. Noustiin taas ylös, sitten pitkää mutkaista pätkää alas ja Skibotnan kylä on edessä. Ja se Jäämeri. Vaikkei ihan ulappaa nähtykään, oli noin 200 kilometrin siivu vuonoja kierrellen odotuksetkin ylittävä pätkä. Haavi auki sai ajella, koko ajan teki mieli pysähtyä ihan vaan toljottamaan ja kuvaamaan. Päähän hiipi kysymys siitä, voisiko näihin näkymiin koskaan tottua? Ja kuten todettua, keli oli kelju, miltä kaikki näyttäisikään kirkkaassa säässä? Pari vuononpohjukkaa kierrettyämme tehtiin uukkari ja suunnattiin fillarit takaisin Suomen puolelle. Satoi. Aika paljon. Eikä haitannut yhtään. Ainoa potutuksen aihe oli se, että piti jo seuraavana päivänä lähteä syöttämään takaisin. Optimi olisi varmasti se, että pitäisi Kilpisjärveä tukikohtana viisi päivää, ajelisi muutamana päivänä eri lenkkejä Norjan puolella ja kävisi patikassa esim. Saanan laella ja kolmen valtakunnan rajapyykillä. Ympäristö yksin tekee sen, että hermo lepää täydellisesti.
Kotona oli aikaa pähkäillä menneitä. Hienoja pätkiä löytyi yllättävän taajaan. Etelässä Porvoo-Myrskyllä-Sysmä-Luhanka, pohjoisempana Tornionjoen varsi ja kruununa käsivarsi sekä Norja. Sadekamppeet ja –rukkaset osoittivat toimivuutensa paitsi sateensuojana myös viimanpoistajana. Ne pysyivät yllä pohjoisessa koko ajan riippumatta siitä, tuliko taivaalta kastematoja vai ei. Vähän tuli harmiteltua sitä, että CB 1300:n perää on tullut modifioitua sirommaksi. Sateella nakki heitti vettä takalaukun kautta satulaan siten, että märällä kelillä sai vetää hanuri homeessa pitkät tovit. Tuskin sellaista housua onkaan, joka pitäisi kinkut kuivina. Huoneen tai mökin löytää helpohkosti hintahaarukassa 30-35€ per nenä, sauna sisältyy järjestään. Tosimies pakkaa matkaan teltan ja makuupussin. Itse tuli kyllä arvostettua sitä, että sai itsensä ja kamppeet kuiviksi. Paremmassa kelissä tilanne on toinen. No, nössö mikä nössö. Mikäli käsivarteen suuntaa, on ehkä syytä varata majoitus ennakkoon. Edellisiltana muutama motoristi oli pyörinyt Kilpisjärvellä pitkin kylän raittia, majoitusta ei tahtonut löytyä millään. Muualla tämä ei tuottanut mitään ongelmia.
Poroja kannattaa varoa. Oikeasti. Niillä on jokin outo kameleonttimainen kyky sulautua niin pusikkoon kuin kivikkoonkin, eikä niitä juuri ole siunattu itsesuojeluvaistolla. Tielle pinkaistaan silloin kun siltä tuntuu riippumatta siitä, onko kohdalla muutama motoristi vai hyökkäysvaunu. Hyökkäysvaunu vetää poron levyksi, prätkän selässä voi tehdä kipiää.
Kannattaako lähteä? Jos kelit suosivat, ehdottomasti. Mikäli eivät suosi, ehdottomasti. Ensi kesänä uudestaan.
tommi@nettimoto.com
